Uusi tutkimus: Kuinka natsiaika muokkaa muistokulttuuria Euroopassa!

Uusi tutkimus: Kuinka natsiaika muokkaa muistokulttuuria Euroopassa!

Tohtori Fiona Kazarovytskan johtamassa Johannes Gutenbergin yliopiston Mainzin (JGU) kansainvälisessä tutkimuksessa tarkastellaan hänen oman väestönsä käsitystä natsien aikakaudella Euroopassa. Tämän uraauurtavan tutkimuksen tulokset julkaistiin *Political Psychology* -lehdessä, ja ne perustuvat online-kyselyyn, johon osallistui 5 474 henkilöä kahdeksasta Euroopan maasta: Belgiasta, Ranskasta, Liettuasta, Alankomaista, Itävallasta, Puolasta, Ukrainasta ja Unkarista. Osallistujat valittiin edustaviksi iän ja sukupuolen perusteella mahdollisimman kattavan kuvan saamiseksi.

Tutkimuksen tavoitteena on tutkia ihmisten muistoja oman väestönsä roolista natsimiehityksen aikana. Vastaajia pyydettiin yhtymään asteikolla 1-7 väitteisiin, kuten "Maani ihmisiä vainottiin, koska he vastustivat" tai "Väestöllä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä yhteistyötä natsien kanssa". Yllättäen on olemassa johdonmukainen muistojen malli: monissa maissa omat esi-isät nähdään usein "uhri-sankareina", jotka sekä kärsivät että vastustivat.

Kollektiivinen muisti ja kansallinen identiteetti

Tutkimuksen keskeinen havainto on laajalle levinnyt ajatus, että yhteistyö natsihallinnon kanssa johtui enimmäkseen pelosta tai pakotuksesta. On kuitenkin historiallisesti todistettu, että useat hallitukset ja väestönosat tekivät aktiivista yhteistyötä saksalaisten miehittäjien kanssa. Silti tämä ideologisesti motivoitunut yhteistyö korostuu usein vähemmän kollektiivisissa muistoissa kuin narratiivit uhriksi ja sankaruudesta.

Tämä moraalisen itsepaikantamisen muoto voi olla syvästi juurtunut kollektiivisen muistin psykologisiin mekanismeihin. Samanlaisia ​​​​malleja on jo osoitettu Saksan väestössä, ja ne viittaavat siihen, että näitä itsensä ylistämisen muotoja esiintyy myös muissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa huolimatta näiden maiden erilaisista historiallisista rooleista. Esivanhempien roolin positiivinen kuvaaminen näyttää toimivan strategiana kansallisen identiteetin säilyttämiseksi.

Historialliset kontekstit: pako ja karkottaminen

Laajemmassa muistokulttuurin kontekstissa saksalaisten pako ja karkottaminen vuosina 1944/45 on tärkeä aihe. Vuosikymmeniä keskustelua saksalaisista uhreista ja heidän kärsimyksistään pidettiin loukkaavana ja taaksepäin katsovana. Vasta rautaesiripun avautuessa 1990-luvulla tämä aihe palasi julkiseen keskusteluun. Verena Dohrnin, Martin Pollackin ja Ralph Giordanon kaltaiset kirjailijat ovat antaneet teoksillaan ratkaisevan panoksen aiheen käsittelemiseen.

Erityisen tärkeä oli Günter Grassin novelli "Im Krebsgang", joka nähdään keskustelun läpimurrona. Viime vuosikymmeninä pakeneminen, karkottaminen ja pommi-iskut ovat olleet keskeisessä asemassa tiedotusvälineissä ja tieteessä. Bundestag päätti myös perustaa keskuksen karkotuksia vastaan, vaikka sen sijainti onkin kiistanalainen.

Psykologiset vaikutukset ja tulevaisuuden haasteet

Siirtymisen psykologinen vaikutus on vakava. Monet kärsivistä kärsivät posttraumaattisesta stressihäiriöstä (PTSD) ja muusta emotionaalisesta stressistä. Lisäksi kollektiivinen muistaminen johtaa muutoksen käsitykseen pakenemisesta ja karkottamisesta. Kollektiivisen muistamisen kolmannessa vaiheessa, joka alkoi 1989 jälkeen, monet etsivät identiteettiä ja juuria, kun taas saksalaisten ja itäeurooppalaisten kohtaamiset edistävät vaihtoa historiasta ja muistoista.

Tulevaisuuden haasteita ovat saksalaisten kärsimyksen tunnustaminen ja empatian etsiminen muille uhriryhmille. Karkotuskeskuksella Berliinissä voisi olla keskeinen rooli muistokulttuurissa. Uusimman tutkimuksen tulokset tarjoavat siksi uusia näkemyksiä kollektiivisten muistamiskulttuurien taustalla olevista psykologisista mekanismeista ja niiden sosiaalisesta merkityksestä.